Giverny

Sunnuntaina suuntasimme suurlähetystön Inkerin kanssa Normandiaan, Givernyn pikkukylään katselemaan Claude Monet'n elinympäristöä. Oli ihanaa tehdä viimeisenä viikonloppuna kaikkea sellaista, jota ei ole aiemmin tullut tehtyä. Olen kuullut monesti puhuttavan Givernystä, mutta en suoraan sanottuna ollut täysin varma, millaisesta kohteesta puhutaan, paitsi kauniista tietysti. Pikku hiljaa tälle maalaistollolle aukeni, että kyseessä on Monet'n kotikylä, ja nimenomaan Monet'n koti ja puutarha ovat se varsinainen vetonaula.

Taloon joutui jopa tovin odottaa. Onneksi sää suosi.

Aamu oli niin kalsea, etten uskaltanut laittaa mekkoa,
mikä jälkeenpäin harmitti vähän housujen ollessa suht kuumat.
Onneksi ne sentään mätsäsivät puutarhaan!!!!

Givernyyn pääsi junalla St. Lazaren asemalta Vernoniin, josta piti ottaa bussi Givernyyn. Kaiken kaikkiaan matkaan meni noin tunti, ja hieman odotusaikoja päälle. Siksi olinkin hieman järkyttynyt tajutessani, että olimme tulleet Normandiaan, jonka olin ajatellut olevan paljon kauempana Pariisista. Noh, järjellä ajateltuna on selvää, ettei Normandia (niin kuin ei Ranskakaan) ole mikään pieni, kahden pikkukylän kokoinen alue. Joka tapauksessa henkäilimme ihanista, kumpuilevista maisemista jo junassa ja bussissa, mutta paras oli vielä edessä. Inkeri on Monet-fani, joten olin hyvässä seurassa tällaisena untuvikkona.

Lummelampi

Tässä hieman selvitettyäni voin kertoa, että Monet on ranskalaisen impressionismin perustaja, joka on syntynt ja opiskellut Pariisissa, viettänyt lapsuutensa Le Havressa ja aikuisiällä ostanut talon Givernystä, jonka puutarhaan on panostettu useiden palkattujen puutarhurien voimin. Talossa oli valtava kaappi täynnä puutarhakirjoja, ja sen ymmärtää hyvin puutarhassa käytyään: kukkien määrä suorastaan räjäyttää tajunnan. Pieniä, kapeita polkuja pitkin tallusteltiin jonossa ja räpsittiin kuvia ylhäältä ja alhaalta, läheltä ja kaukaa -- aivan niin kuin ei oltaisi ennen ruusuja, pioneja tai unikkoja nähty. Perältä löytyi vielä japanilainen puutarha eli lummelampi ja japanilainen silta, jotka kenties ovat yksiä tunnetuimpia Monet'n maalauksista.

Posetusta japanilaisella sillalla.
Silta on ollut alkuperäisasussaan vuoteen 2013 asti,
ja nyt se luonnollisesti hohti uutuuttaan.

 



Tunnelma oli taianomaisen rauhallinen, vaikka ahtaus hieman häiritsi kokemusta. Onneksi lähdimme aamuvarhain liikkeelle, sillä jo silloin juna oli aivan täynnä. Toinen nerokas vinkki on ostaa liput etukäteen, jolloin välttyy suurimmalta jonolta lippuluukulla. Seurassamme oli erityisesti englantia (amerikkaa ja brittiä) puhuvia eläkeläisiä, ja mummojen suusta kuuluikin säännöllisin väliajoin "It's amazing!!!" En ihmettele, hoimme itse samaa.

Ehkä yksi henkilökohtaisista suosikeistani
oli tuoreiden munien kaappi!

Talo oli kaunis ja eri väreillä somisteltu. Suosikkini oli sinisävyinen, suuri keittiö. Ikkunoista avautui upeat näkymät puutarhaan.

Muutaman tunnin vierailun jälkeen lounastimme ja herkuttelimme krepeillä, jonka jälkeen vaeltelimme kylänraittia ja löysimme vahingossa kukkakedon, joka oli kuin suoraan Monet'n maalauksesta. Valokuvaussessiot oli siis aloitettava uudestaan.



Takaisin tullessa juna oli vielä täydempi kuin aamulla. Onneksi matka ei ollut pitkä, ja Pariisiin saapui ainakin kaksi rentoutunutta ja raikasta normandialaisilmaa saanutta suomalaisneitoa. Otin asemalta bussin kotiin ja pilkin lähes koko matkan niin rajusti, että käytävän toisella puolella oleva mies nauratti kahta pikkutyttöään osoittelemalla minua. Minähän tietysti esitin sujuvasti venytteleväni niskojani, en suinkaan olevani täysin unen rajamailla. Noloahan se on säpsähdellä unissaan julkisissa, vai mitä? Ei vaiskaan, on kamalaa kun nukuttaa niin paljon ettei kykene pitämään silmiään auki. Onneksi se ei millään muotoa pilannut ihanaa sunnuntaitani.


Viimeinen viikko on kovaa vauhtia käynnissä, eikä töitäkään enää ole montaa päivää. Oikeastaan tuntuu, että päivät loppuvat kesken kun yhtäkkiä hommaa olisi melko paljon; laiskuutta vai jotain muuta? En tiedä. Lisäksi minun on pidettävä kertyneet ylityötunnit pois, koska se on ainoa tapa hyötyä niistä jotenkin. Onneksi täällä ei lopu tekeminen kesken!



Tuntuu hassulta ajatella lähtevänsä taas täältä pian. Ehkä sitä ei pidä vielä analysoida liikaa!

MCM 2015

Toiseksi viimeinen viikko oli kiireistä aikaa. OECD Forum kesti maanantaista torstaihin, ja ministerikokous (Ministerial Council Meeting) keskiviikosta torstaihin. OECD:n päämaja oli valjastettu erivärisiksi amfiteattereiksi ja pyöreän pöydän neuvottelusaleiksi. Oli VIP Loungea, kuunteluhuoneita ja Dolce gusto -koneita. MCM:n puheenjohtajamaa oli Hollanti, joten Alankomaista kertovaa faktaa oli aseteltu yleisiin tiloihin. Forum-tilaisuudet olivat pääasiassa paneelikeskusteluja MCM:n keskeisistä aiheista. Ministerikokouksessa esiteltiin mm. OECD:n talouskatsaus ja -ennuste maailmantaloudesta, kokoustettiin MCM:n teemojen pohjalta, valittiin pääsihteeri Gurría kolmannelle kaudelleen, lounastettiin, kuunneltiin ja rustattiin muistiinpanoja. Ja no... verkostoiduttiin, luulisin.

Hollanti-tietoutta oli jaossa kaikille.
Tämän kuvan ottamisen jälkeen joku pyysi minua lyömään
vihreät luurit korvaan ja katselemaan teosta, että saisi otettua
tilannekuvia... :D

Sininen amfiteatteri

Pinkki amfiteatteri

Investoinnit ovat tämän taantuman
muotisana... vielä kun joku alkaisi
toteuttamaan puheitaan.

Lisävipinää tuli mm. suurlähettilään kutsusta työillalliselle hänen residenssiinsä ja presidentti Hollanden ilmoituksesta näyttäytyä ministerikokouksessa. Illallinen Suomen valtuuskunnan kesken sujui melko hyvin: viinit eivät läikkyneet eivätkä parsat lentäneet pois lautaselta, jopa sukkahousuni pysyivät ehjinä. Hollande oli myöhässä (ja sekoitti koko MCM:n aikataulun), puhui pitkään ja hartaasti, mutta heitti myös hieman läppää omasta epäsuosiostaan Ranskassa -- itseironia, paras ironia.



Ehtipä sitä sattua pari hullunkurista hetkeäkin. Suurlähettilään illallinen sujui yllättävän näppärästi, ja olin sen jälkeen luottavainen melkein mistä vain. Seuraavana päivänä minun oli määrä toimittaa papereita päällikölle, joka oli jo ehtinyt delegaation päähenkilön kanssa alueelle, jonne ei ole asiaa muilla kuin ministereillä ja suurlähettiläillä -- no, minähän en tätä ihan varmaksi asiaksi tiennyt, joten päätin yrittää. Sujuvasti ohitin kaksi kulkukorttitarkastusta  heilauttamalla omaani isoille köriläsvartijoille, jotka tekivät ystävällisesti tilaa siivittävin "Allez-y, madame" -lausahduksin. Kun lopulta sain päällikön kiinni, hän katsoi minua silmät pyöreinä ja kysyi "Miten ihmeessä sä pääsit tänne?!" "Ööööö... No tulin vaan... Tännekö ei pitäis mun päästä?" "No ei.. Aika taitavaa!" Heh, vaikka valitan naisten asemasta Pariisissa, joskus (ja turvallisella maaperällä) siitä näyttää olevan aika paljon hyötyä. Tai sitten laukkasin niin vauhkona kassini kanssa, että kukaan ei tajunnut epäillä minua. Kielletyltä alueelta poistuessani eräs herra oli juuttunut kulkukorttitarkastukseen nimenomaan liian heikkoarvoisen lätkänsä takia. Mikäs siinä myhäillessä.

Vessasta tullessani ja takaisin kuuntelusaliin matkatessani tupsahdin vahingossa eristetylle alueelle, jossa ihmiset jonottivat amfiteatteriin, jossa presidentti Hollanden oli määrä puhua tunnin päästä. Aikani yritin päästä alueelta pois, ja harkitsin jo jäämistä (olisin saanut eturivin paikat), mutta tavarani olivat edellisessä paikassa, joten joku ystävällinen herra auttoi mua sniikkailemaan aitiopaikoilta pois.

Tältä se Hollanden odotus näytti...
Jälleen kerran piti ihan vähän hihittää itsekseen tälle ihmisten sekopäisyydelle.

Presidentti Hollande, OECD:n pääsihteeri Gurría ja Hollannin pääministeri Rutte keskustelutilaisuuden alussa.

Hollande onnitteli Gurriaa kolmannesta kaudestaan:
"Koskaan ei ole helppoa tulla valituksi;
koskaan ei ole helppoa tulla uudelleenvalituksi", viitaten
oman suosionsa ahdinkoon. Hehheh.

Ministerit menossa perhekuvaan ensimmäisen päivän päätteeksi.

Torstaina töiden jälkeen menimme Nubaan "juhlimaan" Maijan viimeistä
iltaa Pariisissa.  Kylmä kalja teki terää helteisen päivän päätteeksi.

Jasmine (Maijan seuraaja), joku random illistelijä ja Maija.

Perjantain aamulenkillä törmäsin söpöön perheeseen.
Tämä aamulenkki oli ihanin ikinä, sillä lämpötila oli jo
kuudelta aamulla noin 20 astetta. Voiko ihanammin
päivä enää alkaa?

Hetelmät alkaa olla sesongissaan. Kyllä ne maistuukin hyvältä.

Kun viettää koko päivän ilmastoidussa tilassa, on pakko lähteä päivän päätteeksi ulos nauttimaan
paahtavasta helteestä. Kaikeksi onneksi mukana oli kylmää shampanjaa, Oranginaa,
voisarvia ja muuta kivaa evästä. Ja mikä parasta, näimme aitiopaikoilta yhden jännittävimmistä
tennisotteluista ILMAISEKSI.
Paikoillaan istuminen oli hikistä, joten tenniksen pelaaminen oli varmasti melko
infernaalista; onneksi heille maksetaan hyvin. Kotimatka metrossa oli hikisin ikinä: metrokiskotkin
hikoilivat siten, että metrojen kulku hidastui. Voitte vain kuvitella sen ihmismassan.
Nyt oli se kerta, kun olin oikeasti vähällä jäädä oven väliin. Ja nyt oli se kerta, kun tukka liimautui hikiseen naamaan, ja vaatteet olivat märkiä päästessäni kotiin -- eikä johtunut sateesta, valitettavasti.

Voin vaikka lyödä vetoa, että tämä tenniskatsomo oli tunnelmallisempi kuin varsinainen stadion.

Illaksi suuntasimme Cité Universitaire -kampukselle Maison du Brésil:iin
katsomaan brasilialaista jazz-kvartettia -- ilmaiseksi tämäkin lysti.

Lauantaiset pyykinpesumaisemat -- ei valittamista.

Lauantai kului työkaverini Annen kanssa Bois de Boulognen
Jardin d'Acclimatationissa. Puistossa oli vähän kaikenlaista....

Kun sanon kaikenlaista, tarkoitan mm. kukkia, kanoja...

karhu... laamoja, lampaita, aaseja!
Tämä nalle näytti varsin leppoisalta kaverilta.

Ja sitten sieltä löytyi Louis Vuitton Foundation. 

ja LV Foundationin vesiportaat

Mestän lammissa osa opetteli uimaan.

En yhtään ihmettele, miksi Bois de Boulogne on niin suosittu pariisilaisten viikonloppupaikka.
Olimme Annen kanssa puistossa yli viisi tuntia huomaamatta ajankulua ja vaeltelemalla ympäriinsä.
Illan hämärtyessä kannattaa kuitenkin häipyä, ettei joudu sutenöörien loukkoon. 

Lauantai-iltana tunsin lievää kuumotusta naamassa ja hartioissa. Leipomossa täti sanoi minun hieman palaneen. Ranskaksi palaminen on coup du soleil eli auringon lyönti/isku. Kyllä, oikea suora keskelle naamaa eli vanhaan tuttuun nenääni. Jospa se väri taas tästä laimenisi tai jopa rusehtuisi... 

Ehkä jatkossa on muistettava ostaa sitä aurinkorasvaa.

Marseille ja muita viime aikojen huvituksia

Puistoloikoilua Cannesin filmifestareiden
erikoisnumero sylissä. Enpä tiennyt, että Natalie
Portmanilla on puolalaisia juuria!

Paras herkku lounaan jälkeen!
Löysin 16. kaupunginosan vakiokahvilastani
vahingossa mustikkamuffinseja, ja siitä
lähtien niitä on tullut mussutettua
aina kun on mahdollista.
C'est bon, la gourmandise!

Viikot sen kun vähenevät ja aikataulut tiivistyvät. Aina kuvittelen viettäväni rauhallisen koti-illan, vaikkapa blogia päivitellen, mutta hups vaan, löydänkin itseni milloin mistäkin. Ilmat pikku hiljaa taas lämpenevät, joten ulkona on vallan mukavaa; toisaalta eräänä iltana kävimme David Bowie is -expossa tässä ihan lähellä, Pariisin filharmoniassa. Huh mikä kokemus! Ovella jokainen sai luurit korvaansa, ja näyttelyssä kierrellessä korviin kantautui milloin mitäkin ääntä. Vaikka en ole millään tavalla Bowie-fani, tykkäsin näyttelyn toteutuksesta erittäin paljon -- niin on ilmeisesti tykännyt moni muukin, sillä näyttely on kiertänyt jo useita maailman suuria kaupunkeja.

UNESCOn delegaatiokompleksin ylin kerros näyttää Pariisin parhaita puolia.

Kristiina vimppana työpäivänään.

Helluntaimaanantai oli vapaapäivä Ranskassa. Olin pahaa aavistamatta varannut tukanleikkuuajan juuri sille päivälle. Lähdin töistäkin oikein etuajassa että ehtisin varmasti. Noh, paikalle päästyäni kampaamo loisti tyhjyyttään. Se siitä. Onneksi lounastauolla olin bongannut erään toisen karvurin, joten suuntasin sinne, ja pienen odottelun jälkeen nuori nainen otti pääni käsittelyynsä. Kuontalonsa suhteen heikkohermoisempi olisi ollut kauhusta kankeana, mutta itse asiassa minusta se oli varsin nautinnollinen kokemus: puolessa tunnissa tukkani pestiin ja kynittiin niin lyhyeksi, ettei ihan heti tarvitse mennä uudestaan. Sanoin pari toivomusta, ja mademoiselle päätti lopusta itse. Voilà.

Olen päässyt edustamaan Suomea jo monenlaisissa
tilanteissa. Mielenkiintoisin homma liittyi
Etelä-Afrikan maatutkintaan.

Poliiseilla on monenlaisia kulkuvälineitä, mutta
onko kukaan koskaan nähnyt poliisibussia?
Mietin, onko tämä poliisien vai rosvojen
 massakuljetusta varten..

Kaupan tomaattikastikkeisiin kyllästyneenä repäisin ja ostin currykastiketta kerran. En usko, että ostan toiste. Sitä vastoin, parin viime viikon aikana olen oppinut tykkäämään rosé-viinistä (kylmänä!!). Uskon, että sen juominen jää Suomessa vähemmälle, mutta tänne se jotenkin sopii, jos ilmat ovat sopivan kesäiset. Päätin taas aloittaa patonkikuurin näin vimppojen viikkojen kunniaksi, sillä Suomessa myytävä "ranskalainen patonki" on koirankakkaa verrattuna tähän oikeaan, joten parempi nauttia siitä nyt kun vielä voi.

Eräät after workit Maijan ja Heidin kanssa.
Juttelimme niin flow-tilassa, että olimme äänenkäytöllä
herättäneet huomiota kaikissa kahvilan asiakkaissa.
Tarjoilija kyseli meistä hieman ja sitten meni toiseen pöytään
kertomaan, keitä me oikein olemme... 

Jalkapallossa Pariisin ylpeys, PSG (Paris Saint-Germain) on nyt virallisesti kaksinkertainen Ranskan mestari. Vaikka yrityksemme oli kova, emme koskaan päässeet katsomaan, kun Zlatan pyörittää vastustajiaan. Ehkä joku päivä vielä... Viikon ajan on pelattu tenniksessä Ranskan avoimia, ja Eiffel-tornista roikkuu jättimäinen Roland Garros -tennispallo muistuttamasta asiasta. Lippujen saaminen on kuulemma tappelun takana.

Ranskan avoimia on tuotu "keskelle kaupunkia".  Tiettävästi pelit on kuitenkin pelattu vakiopaikoilla.

La Géode eräänä kauniina aamuna.
Aamulenkit täällä ovat varsin rauhallista aikaa ja siksi niin ihanan nautinnollisia.

Aamulenkillä seurassani oli kerran joutsen ja kerran valokuvausintoinen aasialaispappa, joka välttämättä
olisi halunnut kuvata mua juoksemassa. Onneksi elekieli on jokseenkin kansainvälistä.

Viikko sitten sain Sarin Vaasasta vieraakseni. Vietimme ihanat kaksi päivää kierrellen ympäri kaupunkia ja nautiskellen upeasta säästä: kesämekot pääsivät viimein tositoimiin. Oli ihanaa ottaa rennosti ja tehdä asioita fiiliksen mukaan. Kokeilimme Quai Branly -museon kattoterassin, Seinen rannalla yöviinien juomisen, puistopiknikin sekä Léon'in simpukkatarjonnan. Champs-Elysées'llä riitti vipinää, ja Gare du Nordin ympäristö oli puhtaampaa kuin kahdeksan vuotta sitten. Sarin kanssa parasta on hassuttelu ja haaveilukeskustelut, hyvällä viinillä höystettynä. Kiitos Sari käynnistä!

Tämä tässä on pariisilaisten ykkösvaruste
ostoksilla! Ralli on armotonta niin maan päällä
kuin alla, ja näillä rällääviä tyyppejä saa tosissaan
varoa.

Löysimme tämän ihanan kahvilan ihan sattumalta Le Maraisilta,
kun eräs toinen kaffila teki meille oharit ja kieltäytyi myymästä kakkuja lounasaikaan.
Eipä se onneksi haitannut, tämä saattoi olla paljon parempi paikka!

Tämä tartelette aux fraises oli niiin
hyvää että ihan sekosin. Tuoreet marjat
on yhtä kuin kesä, ja parhaana kaverina
espresso, mums!

Pakolliset roséet Champs-Elysées'llä

Näkymiä Musée du Quai Branlyn kattoterassilta.

Kattoterassi oli kuin rauhan tyyssija
ja ihana auringonottopaikka...

Sari raukka joutui tyytymään marenkiin, ja musta
tuntui ihan selkeästi pahalta syödä niinkin ihanaa
herkkua toisen silmien edessä...

Vintageostoksilla. Vielä ei ole päätä kutissut,
mutta hattu jäi silti toisten hattujen seuraksi.

Gare du Nord on pelottava öisin mutta ihan siedettävä päivisin.

Lähiraflani Dynamo sopi hyvin myös keliaakikolle.

Meidän harkkariverkosto alkaa harveta, sillä kaksi on jo lopettanut työnsä. Sen kunniaksi lähdimme viikonlopuksi Marseilleen Heidin ja JP:n luokse. Sekä minulle että Kristiinalle Marseille oli tuntematon paikka, joten odotimme reissua innolla ja seurasimme silmä kovana sääennusteita. Marseillesta minulle on puheiden perusteella jäänyt melko epäilyttävä ja vaarallinen kuva. Todellisuudessa sitä se ilmeisesti on, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Se Marseille, mitä me näimme, oli valtavan kaunista, iloista, rentoa ja ihanan välimerellistä! Paikallisoppaamme kierrättivät meitä lempipaikoissaan, ja me nautimme täysin tissein!

Saint-Charlesin juna-asemalla, Marseillessa,
oli piano, jota sai vapaasti soittaa.
Tämä nuori virtuoosi viihdytti meitä odotusmusiikilla.

Calanques eli suomalaisittain kalankit eli jyrkät kalkkikivikalliot eräässä kansallispuistossa Marseillen liepeillä.
Voi voi, kun oli ihanaa. Alhaalla näkyy pieni uimapaikkakin.

Muikea turisti.

Kaks kalkkilaivan kapteenia vuoren-
ja viininvallotuspuuhissa.

Aloitimme aamun kaikkien aikojen
herkullisimmalla patongilla.
Baguette traditionnelle, NAM!!!

Oli erittäin vaikea käsittää, että reilun tunnin lentomatkan päässä Pariisista on todellinen paratiisi, joka kaiken lisäksi on osa Ranskaa! Tulomatkalla katselin maisemia lentokoneen ikkunasta ja näin Välimeren, Alpit, tilkkutäkkipellot ja lopuksi loputtoman asumusrykelmän, jonka keskellä töröttivät Eiffel, Tour Montparnasse ja La Défensen pilvenpiirtäjät. Air France on todella miellyttävä lentoyhtiö (kop kop, vielä yksi lento heiltä on edessä päin...) ja kuuluu ehdottomasti suosikkeihini tästä lähtien.

Biitsejä oli monia vieretysten, ja rantaleijonat saivat valita itseään eniten miellyttävän alustan.
Me jätimme valkoiset hiekat ja suuntasimme kivirannalle, ettemme olisi aivan pölyssä. 

Onhan Marseillessa tietysti valtavat huumeongelmat ja korkea rikollisuusaste, joten koskaan ei voi olla liian varovainen. Pahamaineisuus kuitenkin keskittyy enemmän tietyille alueille, joita pitää osata välttää. Kuulin myös ennusteesta, jonka mukaan Marseillesta on tulossa Euroopan ensimmäinen kaupunki, jossa muslimit ovat enemmistönä -- tämä tapahtunee joidenkin kymmenien vuosien päästä.

Borélyn puisto ja kartano.

Näkymistä ei voinut pahemmin valittaa asunnossakaan.

Ikkunasta näkyi myös Olympique de Marseillen kotistadion, Stade Vélodrome.
Iltaisin stadion sai violetin valaistuksen -- not bad.

Ensimmäisenä iltana ihastelimme Vanhaa Satamaa ja kiipesimme kebabien ja kaljojen kanssa kukkulalle nauttimaan upeasta auringonlaskusta. Lauantaina aloitimme päivän kansallispuistossa, ja vaelsimme kalkkikivikallioille (Calanques), ja luonnollisesti maisemat olivat henkeäsalpaavat. Vietimme kallioilla hyvän tovin viiniä ja patonkia mussuttaen. Iltapäiväksi suuntasimme rannalle, ja pääsin vihdoin ja viimein, ja pitkästä aikaa polskimaan Välimeren aaltoihin! Vesi oli ihanan suolaista ja turkoosia, ja edelleen se kohisi samalla tavalla kuin ennenkin. Rannassa bongasin jopa muutamia meduusoja!

Pakoon meduusoja... ja kova pyrkimys päästä pois aaltojen vetovoimasta.

Ekan illan hämmästelyjä erään kirkon kukkulalta.

Vieux Portin iltatunnelmaa

Katutaidetta Cours-Julienissa.

Sunnuntaina, ennen kentälle lähtöä, menimme bussilla keskustaan rantatietä pitkin, ja kuolasimme vielä kerran ihanaa Välimerta. Vanhan sataman tuntumassa oli tori, josta sai ostaa Marseillen saippuaa ja ihania laventelin tuoksuisia hajustepusseja, sekä muuta Provenceen liitettävissä olevaa matkamuistokamaa. Erityislaatuista torissa oli se, että se tuoksui taivaalliselta kaikkien hajusteiden ja saippuoiden ansiosta; Pariisissa torit eivät ole mitenkään aistikkaita hajuiltaan. Reppu täynnä saippuaa ja käsipyyhkeitä oli hyvä aloittaa kotimatka, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä vielä hieman pidemmäksi aikaa.

Sunnuntaimarkkinat ja viime hetken matkamuistolöydöt.

Punaiset vespat -kuvasarjani sai jatkoa kun
selvästi joku oli pöräyttänyt tällä
sunnuntaimessuun -- tai niin vois toivoa.

Muikea turisti ja huolellisesti köytetty käsilaukku.

Ensi viikosta on tulossa TODELLA jännittävä, sillä vihdoin ja viimein koittaa OECD:n ministerikokouksen aika! Se tarkoittaa mielenkiintoisia keskusteluita kymmenien, jopa sadan ministerin kesken, ja vähän muutakin jännittävää! Taidan kertoa siitä sitten, kun tiedän tapahtumista enemmän.

Monceau Fleurs oli melkoinen rehuparatiisi,
siellä joutui taas valintoja inhoava pikkulikka
koetukselle kimppuvalinnassa.
Tämä kimppu on tehty neljästä eri kukkakimppu-
pakkauksesta, jotka aseteltiin uudelleen.
Eikä ole hinnalla pilattu.

Perjantaina pääsin edustushommiin kun luovutin SYY:n puolesta
kunniakirjan parhaasta harkkapaikasta
suurlähettiläs Risto Piipposelle.

SL Risto ja me harkkarit.

Heidi ja Kristiina lopettivat hommat, me Maijan kanssa jatketaan vielä hetki.
Viimeisen viikkoni olen "yksin", tosin uusien harjoittelijoiden kanssa!

Pahoittelen tällaista massapostausta, mutta en uskalla jakaa juttuja myöhemmäksi, sillä tiedän, että jatkossa on tulossa vielä paljon lisää!

Tässä vähän loppukevennystä:
onko kukaan koskaan himoinnut kakkua niin kuin
tämä kehmarssoni tässä?